Edellisessä jutussa puhuin kahdesta henkilöstä, jotka eivät tule keskenään toimeen. Minä en ole kumpikaan niistä. Molemmat asuvat paikassa b. Siellä minne siirryin paikasta a.

Etääntyminen. Vuosien saatossa nämä kaksi ovat etääntyneet toinen toisistaan. Kuvataan heitä vaikka kirjaimilla X ja Y. X on äkkipikainen, helposti pinnatpolttavaa tyyppiä. Y:n pahin ongelma on alkoholi. Sitä ei oteta kovin useasti, mutta aina paljon. Sinne häviää kaikki mitä ei ole laitettu lukkojen taakse. Kaikki lahjaviskeistä halpisviineihin. Tästä ei X oikein pidä. Kun Y:lle edes hieman vihjaiseekaan yhdessä sanoja "alkoholi" ja "ongelma", niin tämä vetää rypäleet nenäänsä ja alkaa sättimään kaikkia muita. Ongelmaa ei ole niin pitkään, kun sitä ei myönnä. Minusta vaan Y:llä on ongelma, sillä alkoholi tuntuu menevän kaiken edelle. Myös oman perheen.

Muutoinkin X:llä ja Y:llä on ote päässyt lipsumaan pahasti. Heillä ei tunnu olevan minkäänlaista auktoriteettia. Jälkeläiset ei ota enää heiltä käskyjä vastaan. Homma vaan menee huutamiseksi ja X/Y antaa periksi. Niillä tuntuu olevan "hälläväliä"-asenne nykyään. Ehkä heidän mielestä kaikki korjaantuu itsestään. Kun mistään ei puhuta niin kyllä ne korjaantuu. Mutta ikävä kyllä, näin ei ole. Homma senkun vain pahenee.

Silloin kun asuin onnellisena paikassa a, en pahemmin havainnut X:n ja Y:n ongelmia. Sitä vaan kävi muutamana viikonloppuna kuukaudessa pyörähtämässä paikassa b. Kaikki tuntui olevan suhteellisen hyvin verrattuna nykyhetkeen. Kaikki vaan on yhtä kaaosta. Tekisi niin mieleni vuokrata oma asunto ja yhtenä kauniina päivänä siirtäisi tavarat sinne. Ei tarvitsisi olla keskellä hullunmyllyä. Toisaalta minua vaivaa vastuuntunne. Ei hommaa voi vain jättää taakseen. Ei se olisi reilua. Toisaalta ei sekään ole reilua, että minulla menee mielenterveys ja ehkä sen myötä joku muukin paikka pettää. Puntaroi siinä sitten eri vaihtoehtoja. Päähän siinä hajoaa.

Kovasti Y yrittää vedota alkoholin nauttimisen johtuvan kovista työpaineista, mutta epäilen vahvasti. Y:llä on jotain hampaankolossa, mitä se ei saa päästettyä ulos. Johtuen siitä, että ei puhuta suoraan. Auta armias, kuinka paljon auttaisi, jos X ja Y puhuisivat suoraan. Ilman piikittelyä. Ilman vittuilua. Ilman huutamista. Ehkä ennemmin minusta tulee Ruotsin presidentti kuin he puhuisivat suoraan ja tappelematta.

Juttua vielä riittäisi, mutta täytyy sitä ihmisen nukkuakin välillä.

Pakko saada avautua jonnekin. Muuten hajoaa pää. Sanoo *poks*. Siksi blogi.

Kaikki alkoi siitä, kun päätin syntyä (oikeastaan enhän minä itse siitä päättänyt, mutta se ei olekaan jutun pointti. Jatketaan.). Niin.. otin ja synnyin. Pienenä taaperona oli varmasti mukava jokeltaa ja kuolata. Ei tarvinnut tehdä mitään muuta. Siinä vaan oli, ja kuolasi. Ensin makasi ja kuolasi, sitten yritti istua ja kuolasi, sitten kohta jo konttasi ja kuola valui lattialle, seuraavaksi huonekalut sai kyytiä ja siinä samalla kuolasi, sitten oppikin jo kävelemään, kommunikoimaan niin että muutkin ymmärtää ja siinäpä samalla kuolaaminenkin vähentyi. Siitä alkoikin ongelmat. Alkoi tajuamaan mitä ympärillä tapahtui. Mitä vanhemmaksi kasvoi, niin sitä enemmän alkoi tuntumaan siltä, että olisi ollut parasta, kun ei olisi koskaan oppinut kommunikoimaan ympäristön kanssa. Viipottaisi vaan päättömästi ympäriinsä ja ihmettelisi mitä ne toiset häilää. Mitään siitä ymmärtämättä. Ehkä kuitenkin siinä jotain pitäisi ymmärtää että pystyisi ylipäätään elämään. En tiedä. Se vaan on niin, että tieto lisää tuskaa. Taaperona ei tiennyt juuri mitään ja elämä maistui makoisalle. Sitä vaan oli, kuolasi, söi ja nukkui. Mutta nyt. Nyt monen monta vuotta myöhemmin alkaa kuppi täyttymään.

Hypätään hetki nykyajasta taaksepäin. Siirryin paikasta a paikkaan b. Se taisi olla virhe. Iso virhe. Olisin jäänyt sinne a:han, jos olisin tiennyt mitä kaikkea siitä seuraa. Silloin se siirtyminen vaan tuntui fiksulta vedolta. Täällä b:ssä minulla on tapahtunut päivittäin semmoinen hämärä juttu. Tiedättekös, semmoinen kun jokin asia ottaa todella päähän. Sitten sitä asiaa yrittää korjata, mutta siitä ei tule mitään. Syntyy vaan lisää asioita, jotka ottaa päähän. Niitä kun kertyy tarpeeksi, niin nuppi saavuttaa kyseisien hämärien juttujen kyllästymispisteen ja tulee semmoinen "ja vitut"-fiilis. Sitä vaan pakenee sitten omaan pieneen dream-worldiin. Sitten päivä jatkuu ja tulee seuraava päivä. Homma toistuu. Syntyy rekursiivinen hämärien juttujen sarja. Semmoinen vierivä, alati kasvava lumipallo. Ei sekään kykene kasvamaan äärettömästi, vai voiko?

Jätetääs tuo juttu. Ei jaksa nyt selittää siitä. Siirrytään seuraavaan. Tämä seuraava juttu sivuaa toki tuota edellistä. Tämän aihe on puhuminen. En tiedä, kuuluuko puhumatta oleminen suomalaiseen luonteeseen, mutta sen tiedän, että se on huono juttu. Ei puhuta asioita läpi. Sitä vaan murjotetaan, mökötetään, sähistään kaikille, vittuillaan ja piikitellään. En ole väkivaltainen, mutta silloin tekisi mieli antaa ympäri korvia ja pakottaa kyseinen sähisijä puhumaan. En minä ole ajatusten lukija, enkä halua vetää omia johtopäätöksiä toisen/toisien tunteesta/tunteista. Sanotaan suoraan asiat niinkuin ne on. Ei vittuilla! Siitä ei ole kenellekään hyötyä. Jos toinen vetää suorapuheisuudesta rypäleet sieraimiinsa, niin ei se ole minun vika. Se on sen vika, jolla ne rypäleet siellä poskionteloissa on. Siellä paikassa a lähes kaikki puhuivat asiat suoraan niinkuin ne on, mutta täällä b:ssä kukaan ei puhu mitään. Kysyt jotain niin saa vastaukseksi vain epämääräistä tuhahtelua jos sitäkään. Useimmin samaa asiaa saa kysyä useammin kuin kolme kertaa että toinen edes vastaa jotain. Se ottaa päähän. Nyt on kyse juuri niinkin pienistä kysymyksistä, kuin: "Mitäs me tänään syödään?", "Koska ruoka on?", "Missäs kaupassa me käydään?". (Joo kaikki liittyy ruokaan. En voi mitään. Ne tuli ensimmäisenä mieleen). Niihin kysymyksiin harvemmin saan vastausta. Sitten kun toinen murjottaa ja erehtyy kysymään mikä on vikana, niin toinen tuhahtaa jotain ja lähtee pois. Siis mitä vittua? Ei näin. Ei näin..

(Pitkä juttu..)

Tässä alkaa jo oma fyysinen- ja mielenterveys olla koetuksella vaikken tietääkseni liity suoranaisesti tähän hiljaa olemiseen ja murjottamiseen. Kyse on kahdesta muusta. Ei vaan enää kykene seuraamaan sitä touhua vierestä. Ne kun yrittää keskustella keskenään niin siitä ei tule mitään. Keskimäärin toisessa lauseessa homma menee piikittelyksi, etenee vittuiluksi, sitten huudetaan ja seuraavaksi murjotetaan. Sitten kun molempia yrittää neuvoa puhumaan suoraan ja vittuilematta niin ei sekään auta. Molemmat vaan avautuu siitä, miten toisen kanssa on mahdotonta keskustella. Jotenkin vaan niiden ote lipsuu ja pahasti. Yritän auttaa, mutta ei siitä loppupeleissä mitään tule. Ei yhtään mitään. Olen yrittänyt jo vaikka ja mitä.

Olisinpa vaan jäänyt sinne a:han..
Jatkan juttua taas kun siltä tuntuu. Tämä alku on vähän sekavaa, mutta yritän paikkailla nyt jääneitä aukkoja myöhemmissä jutuissa. Pitää hetki miettiä taas asioita ettei mopo karkaa käsistä.